Nappulat valmiina uuteen kauteen

Pari kesää sitten veljekset muksivat toisiaan jälleen kerran. Poikaenergiaa perheessämme on neljän jukolanjussin verran ja järkevästi suunnattuna se onkin ollut oikein mukavaa katsottavaa: hienoja judoheittoja, jalkapallokikkailuja ja partiotouhotusta milloin missäkin. Nyt otsasuoneni kuitenkin pullistui, sillä toiseksi vanhin oli lajivalinnoissaan tullut taas tiensä päähän ja oli selvästi turhautunut. "Pitäiskö sun kokeilla vaikka jenkkifutista, saisit törmäillä luvan kanssa ja niin lujaa kuin haluat?" Siltä seisomalta googletin ikäluokan harrastusmahdollisuudet Butchersissa ja pistin Pilville kyselyn. Tervetuloa treeneihin heti ensi viikolla, oli vastaus. Jes, sanoi poikakin!

Mentiin kentälle. Mitään en lajista tajunnut eikä kyllä poikakaan. Aikuiset laidalla ylistivät pelin älykkyyttä ja kutsuivat nurmikenttien shakiksi, itse nyökyttelin päätäni myötäilevästi ja ajattelin, että näyttää kyllä ihan joltain muulta... Mutta poika oli innostunut ja harmia tuotti lähinnä loma-aikojen harjoitustauot ja liian lyhyet harjoitukset. Ja me vanhemmat olimme tyytyväisiä.

Viime talvena Snow Bowlia seuratessani pääsin vihdoin jonkinnäköisille kärryille, mitä pelissä oikein on tavoitteena. Kyselin minkä kehtasin mutta kaikkea en silti tajunnut vieläkään. Vaikka sitä, että miksi pelaajat tekevät pelin alkaessa kaikkea muuta kuin yrittävät yhteistuumin viedä palloa maaliin, säntäävät suinpäin jonkun kimppuun, vaikka pallo on ihan jossain muualla. Eikös kaikki haluakaan tehdä maalia? Minä ainakin haluaisin...

Lajin hienous selvisi minulle lopulta viime viikonloppuna, kun itse sain pistää kypärän päähäni ja kiristää hartiasuojukset. Osallistuin SAJL:n naisten tekniikkaleirille ja sain olla upeassa seurassa, muiden running back -pelaajien kanssa, oikean pelipaikkavalmentajan ohjattavana. Sekavat ajatukseni amerikkalaisesta jalkapallosta kiteytyivät tuon viikonlopun aikana ja oma roolini nurmikenttien shakkipelissä kirkastui. Uusi harrastukseni sai kunnon kick-offin ja minusta oli tullut tärkeä nappula, yhtä tärkeä kuin kaikista muistakin joukkueeni pelaajista. Ja ymmärsin poikani yhtä tärkeän roolin. Pallo pääsee lopulta maaliin kaikkien pelaajien toimesta, vaikket olisikaan itse sen kantaja.

Nurmea odotellessa,
Hanna

Tervetuloa!

Vuosi 2015. Uusi vuosi ja uudet kujeet ja yhtenä uutena tämä Jefuäitien blogi. Blogissa on tarkoitus käsitellä jenkkifutista, liikuntaa ja liikunnan lieveilmiöitä äitien näkökulmasta niin kentältä kuin kentän ulkopuoleltakin. Kirjoitustiimi koostuu viidestä mahtavasta naisesta, joilla on enemmän ja vähemmän vuosia jenkkifutiksen parissa.

Jokainen tulee kirjoittelemaan vuorollaan ja kertomaan myös omista taustoistaan. Itse kirjoittelen blogiin en niinkään äitinä vaan pienimpien pelaajien valmentajana (joka kyllä etenkin turnausmatkoilla on enemmän ja vähemmän äidillistä kaitsemista ja opastusta) sekä liikunnanohjaajana. Itse herätin aikoinani kummastusta, kun 13-vuotiaana ilmoitin omalle äidilleni aloittavani amerikkalaisen jalkapallon ja sillä taipaleella ollaan edelleen. :) 2000 luvun alussa äitini joutui todella etsimään tietoa millainen laji amerikkalainen jalkapallo on, mutta nykyisin on toivottavasti helpompi saada tietoa ja ehkä tämä blogi tuo myös tietoa jenkkifutiksesta. Itse olen kasvanut yläkoululaisesta opiskelijan kautta aina työssä käyväksi aikuiseksi, mutta musta kultainen väriyhdistelmä on pysynyt isona osana läpi vuosien. Amerikkailainen jalkapallo on antanut minulle paljon kokemuksia, joukkueena toimimista ja myöskin ystäviä, joiden ansiosta menen edelleen harjoituksiin hymyssä suin. 

Tervetuloa mukaan seuraamaan jefuäitien maailmaa!

-Pilvi