Entä jos lapseni onkin susisurkea?

Kentän laidalla tulee välillä pohtineeksi syntyjä syviä ja esimerkiksi sitä, miten suhtaudun lasteni harrastukseen. Entä jos juuri se minun muruni ei olekaan THE pelintekijänä kentällä? Olisiko se minulle ok? KÄÄKS. Kas tässä haaste kilpailuviettiselle äipälle.

"Hei kuka ton maalin teki?"

Luojan lykky, että jenkkifutiksen kuviot eivät aukea niin hyvin katsomoon. Vaikka minäkin olen seurannut lajia pakon edessä jo reilusti yli kymmenen vuotta, en silti aina voi olla varma siitä, kuka juuri kyseisen pelin teki. Luulen meidän mukuloiden pelaavan vieläpä niitä vähän "näkyvämpiä" paikkoja, joten luulisi äidinkin jo huomaavan.

No, ensinnäkin haluaisin muistuttaa, että lapsilla on kypärät päässään. Mistä ihmeestä minä voisin tunnistaa, kuka kipittää kulloinkin missä suunnassa? Koska en tiedä, mikä on se "kolme ja huukki", en osaa ennakoida mihin suuntaan se minun keltakenkäinen muksuni liikkuu. Niin, ja menipä mieheni vielä ostamaan juuri tuolle keltakenkäiselle lapselle uudet kengät. Mistä ihmeestä minä hänet nyt tunnistaisin?

Aiemmin salibandyn parissa olin tottunut kannustamaan jokaista lasta ja myös koko joukkuetta. Hihkuin erityisesti lapsille, joilla ei sattunut olemaan kannustusjoukkoja mukanaan. Kyllä jokainen ansaitsee hyvä-huutonsa, ajattelin. Jefussa sen sijaan valtaosa tilanteista menee ohi, ja saattaisin helposti kannustaa jäpikkää tai gimmeliä, joka on vaihdossa tai kuutamolla tilanteesta.

Hyvä, Butchers!

Koska en useimmiten ymmärrä, mistä pelissä on kyse, pyrin kannustamaan koko joukkuetta ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus satun vahingossa näkemään, että poikani näkee hiaanosti vapaan pelikaverin ja heittää tälle. Tai toinen poikani ottaa kiinni pallon ja kiepsauttaa itsensä vastustajan ohi. Saatan osua näkemään myös, kun tyttöni juoksee pallo kainalossaan kohti maaliviivaa. Kyllä minä silloin heillekin huudan. Yksin nuo eivät kuitenkaan peliä tee. (kai..)

Enkä minä tiedä, millä pelipaikalla lapseni ovat hyviä! Enkä oikeastaan välitäkään tietää. Voihan se olla niinkin, että juuri minun lapseni on se heikoin lenkki joukkueessa. Hankala sanoa! Hienous jenkkifudiksessa on kuitenkin se, että jokaiselle löytyy paikkansa ja pelataan aidosti joukkueena.

Valmentajien tehtävänä on löytää jokaisesta murusesta parhaat ominaisuudet juuri sille pelipaikalle ja voi onnistua. Jenkkifutiksessa on (käsittääkseni) tosi harvoin tilanteita, jolloin vaikkapa maali olisi pelkän yksilösuorituksen tulosta. Näin ollen jos minun palleroiseni ei pääse loistamaan kentällä, voi katseen suunnata valmennukseen.

Hani
Jefuäiti x 3 ja valkun vaimo x 1