torstai 26. helmikuuta 2015

Taklaa kuin pieni tyttö!

Omat kolme mukeloani harrastavat jenkkifutista. Ensin pelasivat pojat, ja sitten joukkoon liittyi myös kuopus. Hän on tyttö ja ihan sellainen tyttömäinen onkin: harrastaa myös cheerleadingiä, pukeutuu vaaleanpunaiseen ja koristaisi mielellään kypäränsä glitterillä.

Kun hän meni ensimmäisessä treenipelissään kentälle, minua jännitti. Myhäilin Margen lailla, kun isot pojat vieressä kiusoittelivat kutosluokkalaista poikaa, jonka tokaluokkalainen tyttö taklasi. Eihän nyt pienelle tytölle viitsinyt vastaankaan laittaa. Myöhemmin kuulin Laran juttelevan isoveljensä kanssa, joka hänkin oli reilusti muita pienempi: "Meitä on hei vaikeampi taklata, kun me ollaan niin matalalla. Ja me ollaan valmiiksi niiden jalkojen korkeudella, niin saadaan kädet hyvin ympäri."

Kaikki yhtä joukkuetta


Verrattuna muihin lajeihin on ollut mahtavaa nähdä, kuinka sukupuolesta ei tehdä jefussa numeroa. Edellinen kommenttikin liittyi sukupuolen sijaan lähinnä kokoon, onhan Lara jonkin verran kirppua pienempi kentällä. Muissa lajeissa lapset jaetaan omiin ryhmiinsä jo paljon aikaisemmin ja opetetaan siihen, että tytöt ovat hieman heikompia.

Kun Lara palkittiin viime kesänä turnauksen parhaana pelaajana (vai olisikohan ollut reilu pelaaja), isoveljet selittivät sen johtuvan vain siitä että Lara on pienikokoinen ja "vieläpä tyttö". Kieltämättä tyttö itsekin epäili sen vaikuttaneen: "Enhän mä tehnyt edes teedeetä", hän kommentoi. Silti ansaittu huomio sai hymyilemään ja palkinnoksi saatu juomapullo on yhä kovassa käytössä. Sitä paitsi pääsimme jälleen kerran keskustelemaan siitä, kuinka tässä lajissa jokaisella on roolinsa, vaikka ei maaleja tekisikään.

Kerran poikien kaveri ihmetteli, kuinka valmentajakin voi olla tyttö. Mutristin kulmiani, kunnes rauhoituin poikani hölmistyneestä vastauksesta: "Miksi ihmeessä ei voisi olla?" Siihen asti en usko lastenkaan edes rekisteröineen Pilvi-valmentajan fyysistä munattomuutta. Ja jos kyseinen kaveri tulisi treeneihin kokeilemaan, ei hänkään enää miettisi, riittääkö nuoren naisen auktoriteetti itseään isompiin testosteroni-teinareihin. Kyllä muuten riittää!

Joukkueessa taitaa tällä hetkellä olla pari alakouluikäistä tyttöä Laran lisäksi. Laji sopii niin rämäpäille kuin rauhallisemmillekin taktikoille, joten kannattaa tulla kokeilemaan. Ennakkoluulot voi jättää treenien ja pelien ulkopuolelle. Ne eivät ole enää hip.

Vaaleanpunaisia perhosia teurastajien peliasuihin odotellessa..

Hani
Jefu-äiti #17, #18 ja #20


Tyttö ekan treenipelinsä jälkeen iskän vanhalla pelipaidalla

perjantai 13. helmikuuta 2015

Minä, tuulettaja

Siitä on nyt vuosi, kun minusta tuli jefu-äiti. Tuolloin kuudetta luokkaa käyvän poikani koulussa oli vieraillut Butchersin väkeä esittelemässä lajia, ja pojan kiinnostus näyttävää lajia ja taktista peliä kohtaan oli herännyt.

Minäkin innostuin. Lapseni haluaa oma-aloitteisesti aloittaa joukkueurheiluharrastuksen, hihkuin. Se kokemus oli itseltäni jäänyt lapsena ja nuorena väliin. Itse lajilla ei ollut minulle niinkään väliä, iloitsin vain siitä, että pojassa oli herännyt halu liikkua ja pelata.

Lajiin poika tutustui vauhdilla. Jo muutaman viikon päästä ensimmäisistä harkoista poika oli joukkueen mukana pelaamassa talviturnauksessa Snow Bowlissa. Kevään tullen, kesän pelikauden lähestyessä huomasin, että minunkin oli opeteltava uutta.

Kukaan perheessämme ei ollut aiemmin harrastanut mitään joukkuelajia. Itse asiassa kukaan perheestä ei ollut aikaisemmin harrastanut mitään lajia säännöllisesti ja vuoden ympäri.

Nyt piti yhtäkkiä tietää paljon käytännön asiaa. Millaisilla kengillä pelataan sisätreeneissä? Miten vaatetetaan 13-vuotias huhtikuun ulkoharkkoihin? Missä myydään pitkiä, valkoisia urheilusukkia?  Missä on pallokenttä?

Itse lajistakin olisin halunnut heti tietää kaikenlaista. Keskustelu pojan kanssa ei sujunut kovinkaan jouhevasti. Yhtä hyvin lapsi olisi voinut puhua minulle kiinaa, ja olisin ymmärtänyt yhtä paljon.

Kun pelikausi alkoi, löysin itsestäni talkootyöläisen. Porvoon turnauksessa myin koko päivän sämpylöitä kioskissa kentän laidalla ja yllätin anti-markkinahenkisen itseni lörpöttelemästä asiakkaille. Ensikertalaisena oli kiva seurata, kuinka hyvällä rutiinilla turnauksen käytännön järjestelyt hoituivat.

Kesällä kuljetin poikaa turnauksiin lähipaikkakunnille. Tarpeeksi kentän laidalla seisoskeltuani aloin päästä hieman jyvälle siitä, mistä pelissä on kysymys. Tuntui leuhkalta, kun oma poika teki touchdowneja. Sekin tuntui leuhkalta, että tiesin, mitä ne ovat. Tuuletin into pinkeänä, kun lapsen joukkue onnistui. Samalla katselin itseäni kuin vierasta ihmistä. Minä, tuulettaja? Ajatus tuntui hauskalta ja tuntuu edelleen! Lapsen harrastuksen myötä olen saanut mahdollisuuden tutustua maailmaan, josta minulla ei ole juuri mitään omaa kokemusta.

Ulla