Siitä on nyt vuosi, kun minusta tuli jefu-äiti. Tuolloin kuudetta luokkaa käyvän poikani koulussa oli vieraillut Butchersin väkeä esittelemässä lajia, ja pojan kiinnostus näyttävää lajia ja taktista peliä kohtaan oli herännyt.
Minäkin innostuin. Lapseni haluaa oma-aloitteisesti aloittaa joukkueurheiluharrastuksen, hihkuin. Se kokemus oli itseltäni jäänyt lapsena ja nuorena väliin. Itse lajilla ei ollut minulle niinkään väliä, iloitsin vain siitä, että pojassa oli herännyt halu liikkua ja pelata.
Lajiin poika tutustui vauhdilla. Jo muutaman viikon päästä ensimmäisistä harkoista poika oli joukkueen mukana pelaamassa talviturnauksessa Snow Bowlissa. Kevään tullen, kesän pelikauden lähestyessä huomasin, että minunkin oli opeteltava uutta.
Kukaan perheessämme ei ollut aiemmin harrastanut mitään joukkuelajia. Itse asiassa kukaan perheestä ei ollut aikaisemmin harrastanut mitään lajia säännöllisesti ja vuoden ympäri.
Nyt piti yhtäkkiä tietää paljon käytännön asiaa. Millaisilla kengillä pelataan sisätreeneissä? Miten vaatetetaan 13-vuotias huhtikuun ulkoharkkoihin? Missä myydään pitkiä, valkoisia urheilusukkia? Missä on pallokenttä?
Itse lajistakin olisin halunnut heti tietää kaikenlaista. Keskustelu pojan kanssa ei sujunut kovinkaan jouhevasti. Yhtä hyvin lapsi olisi voinut puhua minulle kiinaa, ja olisin ymmärtänyt yhtä paljon.
Kun pelikausi alkoi, löysin itsestäni talkootyöläisen. Porvoon turnauksessa myin koko päivän sämpylöitä kioskissa kentän laidalla ja yllätin anti-markkinahenkisen itseni lörpöttelemästä asiakkaille. Ensikertalaisena oli kiva seurata, kuinka hyvällä rutiinilla turnauksen käytännön järjestelyt hoituivat.
Kesällä kuljetin poikaa turnauksiin lähipaikkakunnille. Tarpeeksi kentän laidalla seisoskeltuani aloin päästä hieman jyvälle siitä, mistä pelissä on kysymys. Tuntui leuhkalta, kun oma poika teki touchdowneja. Sekin tuntui leuhkalta, että tiesin, mitä ne ovat. Tuuletin into pinkeänä, kun lapsen joukkue onnistui. Samalla katselin itseäni kuin vierasta ihmistä. Minä, tuulettaja? Ajatus tuntui hauskalta ja tuntuu edelleen! Lapsen harrastuksen myötä olen saanut mahdollisuuden tutustua maailmaan, josta minulla ei ole juuri mitään omaa kokemusta.
Ulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti