Yhteistyötä kilpaurheilussa

Onko urheilu pelkkää kilpailua joukkueiden välillä vai voisiko myös kilpaurheilun kautta oppia yhteistyötä? Tämä on kysymys, jonka jokainen valmentaja ja vanhempi voisi kysyä itseltään. Amerikkalainen jalkapallo on lajina jo sellainen, joka tukee yhdessä tekemistä. Yhden pelaajan sooloilulla ei pitkälle pötkitä. Joukkue tarvitsee maalintekijöiden lisäksi muita pelaajia. Pelaajia jotka pyyteettömästi tekevät hommia jonkun muun eteen tavoittelematta suoranaisesti omaa etuaan. Joukkue koostuu yksilöistä, joilla on erilaiset vahvuudet. Löytyy niin isoa voimakasta vääntäjää kuin pientä ja vikkelää pallonkantajaa. Yksi pelaaja nauttii taklaamisesta eikä niinkään hyökkäyksessä maalien teosta ja toinen haluaa juosta heittoja kiinni. Yhteistyöllä ja joukkuehengellä saadaan kaikki kokemaan onnistumisia ja iloitsemaan pelaamisesta ja liikunnasta. 

Kaverukset Lattu&Hietanen valmiina otteluun

Yhteistyötä tehdään paljon myös valmennuksen puolella. Seuran sisällä hyödynnetään paljon eri valmentajan vahvuuksia esimerkiksi eri pelipaikoille. Lisäksi etenkin talvikaudella jefuseurat tekevät yhteistyötä eri lajien kanssa. Tämä kehittää pelaaajista nopeampia juoksijoita ja vahvempia vääntäjiä. On kuitenkin vielä eräs yhteistyön muoto, jota hyödynnetään hienosti etenkin lasten amerikkalaisessa jalkapallossa.

Yhdistelmä joukkueet on erikoisuus mihin en ole muissa urheilulajeissa törmännyt. Tällä tarkoitetaan sitä että kahden tai useamman joukkueen pelaajat yhdistetään, jotta saadaan pelaajille omiin ikäluokkiinsa otteluita. Useimmiten tätä hyödynnetään alle 9-vuotiaiden ja alle 11-vuotiaiden sarjoissa, mutta myös satunnaisesti alle 13-vuotiaiden kanssa. Porvoon Butchers on jo muutamana vuotena osallistunut jefukauden helmi-maaliskuussa avaavaan turnaukseen SnowBowliin yhdessä lähialueiden joukkueen kanssa. Tänä vuonna yhteistyöseuramme oli helsinkiläinen East City Giants. Heidän kanssaan kävimme harjoittelemassa muutamaan otteeseen ennen turnausta, mutta silti turnauspäivänä valmennuksella oli hommaa saada pelaajat sopiville pelipaikoille. Hienoa oli katsella kuinka pelaajat Helsingistä ja Porvoosta olivat joukkue. Yhdessä kehuttiin onnistujia ja kannustettiin joukkuetta. Tämä yhteistyö toimi erittäin hyvin ja kiitämmekin Giantsia hyvistä treeneistä ja peleistä ja jatkamme yhteistyötä keväällä ja kesällä yhteisten treenien ja ystävyysotteluiden merkeissä.

U13 TeurastajaJättiläiset

Amerikkalainen jalkapallo on täynnä erilaista yhteistyötä, jota tuodaan aivan liian vähän esille. Vaikka sitä hyödynnetään jo jonkin verran, on vielä paljon käyttämättä niin seurojen sisällä kuin seura rajojen ulkopuolellakin. Valmentajana yksiä hienoimmista kokemuksista on nähdä turnauksessa kahden joukkueellisen poikia ja tyttöjä heittelevän palloa ja pelaillen otteluiden välissä. Tämä pelailu keskeytyy valmentajien käskyyn pukea varusteet päälle ja alle puolen tunnin kuluttua pelataan ottelu vastakkain, jossa jokainen pelaaja tekee parhaansa avustaakseen oman joukkueensa voittoon ja ottelun jälkeen taas yhteispelit ja palloilut jatkuu riippumatta virallisen ottelun lopputuloksesta. Jotta pelaajat saapuvat treeneihin vielä ensi viikollakin tulee pelaamisen olla kivaa. Ainakin vielä alakouluikäisillä.

Muistakaa liikkua iloisella ilmeellä!
Pilvi

Taklaa kuin pieni tyttö!

Omat kolme mukeloani harrastavat jenkkifutista. Ensin pelasivat pojat, ja sitten joukkoon liittyi myös kuopus. Hän on tyttö ja ihan sellainen tyttömäinen onkin: harrastaa myös cheerleadingiä, pukeutuu vaaleanpunaiseen ja koristaisi mielellään kypäränsä glitterillä.

Kun hän meni ensimmäisessä treenipelissään kentälle, minua jännitti. Myhäilin Margen lailla, kun isot pojat vieressä kiusoittelivat kutosluokkalaista poikaa, jonka tokaluokkalainen tyttö taklasi. Eihän nyt pienelle tytölle viitsinyt vastaankaan laittaa. Myöhemmin kuulin Laran juttelevan isoveljensä kanssa, joka hänkin oli reilusti muita pienempi: "Meitä on hei vaikeampi taklata, kun me ollaan niin matalalla. Ja me ollaan valmiiksi niiden jalkojen korkeudella, niin saadaan kädet hyvin ympäri."

Kaikki yhtä joukkuetta

Verrattuna muihin lajeihin on ollut mahtavaa nähdä, kuinka sukupuolesta ei tehdä jefussa numeroa. Edellinen kommenttikin liittyi sukupuolen sijaan lähinnä kokoon, onhan Lara jonkin verran kirppua pienempi kentällä. Muissa lajeissa lapset jaetaan omiin ryhmiinsä jo paljon aikaisemmin ja opetetaan siihen, että tytöt ovat hieman heikompia.

Kun Lara palkittiin viime kesänä turnauksen parhaana pelaajana (vai olisikohan ollut reilu pelaaja), isoveljet selittivät sen johtuvan vain siitä että Lara on pienikokoinen ja "vieläpä tyttö". Kieltämättä tyttö itsekin epäili sen vaikuttaneen: "Enhän mä tehnyt edes teedeetä", hän kommentoi. Silti ansaittu huomio sai hymyilemään ja palkinnoksi saatu juomapullo on yhä kovassa käytössä. Sitä paitsi pääsimme jälleen kerran keskustelemaan siitä, kuinka tässä lajissa jokaisella on roolinsa, vaikka ei maaleja tekisikään.

Kerran poikien kaveri ihmetteli, kuinka valmentajakin voi olla tyttö. Mutristin kulmiani, kunnes rauhoituin poikani hölmistyneestä vastauksesta: "Miksi ihmeessä ei voisi olla?" Siihen asti en usko lastenkaan edes rekisteröineen Pilvi-valmentajan fyysistä munattomuutta. Ja jos kyseinen kaveri tulisi treeneihin kokeilemaan, ei hänkään enää miettisi, riittääkö nuoren naisen auktoriteetti itseään isompiin testosteroni-teinareihin. Kyllä muuten riittää!

Joukkueessa taitaa tällä hetkellä olla pari alakouluikäistä tyttöä Laran lisäksi. Laji sopii niin rämäpäille kuin rauhallisemmillekin taktikoille, joten kannattaa tulla kokeilemaan. Ennakkoluulot voi jättää treenien ja pelien ulkopuolelle. Ne eivät ole enää hip.

Vaaleanpunaisia perhosia teurastajien peliasuihin odotellessa..

Hani
Jefu-äiti #17, #18 ja #20

Tyttö ekan treenipelinsä jälkeen iskän vanhalla pelipaidalla

Minä, tuulettaja

Siitä on nyt vuosi, kun minusta tuli jefu-äiti. Tuolloin kuudetta luokkaa käyvän poikani koulussa oli vieraillut Butchersin väkeä esittelemässä lajia, ja pojan kiinnostus näyttävää lajia ja taktista peliä kohtaan oli herännyt.

Minäkin innostuin. Lapseni haluaa oma-aloitteisesti aloittaa joukkueurheiluharrastuksen, hihkuin. Se kokemus oli itseltäni jäänyt lapsena ja nuorena väliin. Itse lajilla ei ollut minulle niinkään väliä, iloitsin vain siitä, että pojassa oli herännyt halu liikkua ja pelata.

Lajiin poika tutustui vauhdilla. Jo muutaman viikon päästä ensimmäisistä harkoista poika oli joukkueen mukana pelaamassa talviturnauksessa Snow Bowlissa. Kevään tullen, kesän pelikauden lähestyessä huomasin, että minunkin oli opeteltava uutta.

Kukaan perheessämme ei ollut aiemmin harrastanut mitään joukkuelajia. Itse asiassa kukaan perheestä ei ollut aikaisemmin harrastanut mitään lajia säännöllisesti ja vuoden ympäri.

Nyt piti yhtäkkiä tietää paljon käytännön asiaa. Millaisilla kengillä pelataan sisätreeneissä? Miten vaatetetaan 13-vuotias huhtikuun ulkoharkkoihin? Missä myydään pitkiä, valkoisia urheilusukkia?  Missä on pallokenttä?

Itse lajistakin olisin halunnut heti tietää kaikenlaista. Keskustelu pojan kanssa ei sujunut kovinkaan jouhevasti. Yhtä hyvin lapsi olisi voinut puhua minulle kiinaa, ja olisin ymmärtänyt yhtä paljon.

Kun pelikausi alkoi, löysin itsestäni talkootyöläisen. Porvoon turnauksessa myin koko päivän sämpylöitä kioskissa kentän laidalla ja yllätin anti-markkinahenkisen itseni lörpöttelemästä asiakkaille. Ensikertalaisena oli kiva seurata, kuinka hyvällä rutiinilla turnauksen käytännön järjestelyt hoituivat.

Kesällä kuljetin poikaa turnauksiin lähipaikkakunnille. Tarpeeksi kentän laidalla seisoskeltuani aloin päästä hieman jyvälle siitä, mistä pelissä on kysymys. Tuntui leuhkalta, kun oma poika teki touchdowneja. Sekin tuntui leuhkalta, että tiesin, mitä ne ovat. Tuuletin into pinkeänä, kun lapsen joukkue onnistui. Samalla katselin itseäni kuin vierasta ihmistä. Minä, tuulettaja? Ajatus tuntui hauskalta ja tuntuu edelleen! Lapsen harrastuksen myötä olen saanut mahdollisuuden tutustua maailmaan, josta minulla ei ole juuri mitään omaa kokemusta.

Ulla

 

Nappulat valmiina uuteen kauteen

Pari kesää sitten veljekset muksivat toisiaan jälleen kerran. Poikaenergiaa perheessämme on neljän jukolanjussin verran ja järkevästi suunnattuna se onkin ollut oikein mukavaa katsottavaa: hienoja judoheittoja, jalkapallokikkailuja ja partiotouhotusta milloin missäkin. Nyt otsasuoneni kuitenkin pullistui, sillä toiseksi vanhin oli lajivalinnoissaan tullut taas tiensä päähän ja oli selvästi turhautunut. "Pitäiskö sun kokeilla vaikka jenkkifutista, saisit törmäillä luvan kanssa ja niin lujaa kuin haluat?" Siltä seisomalta googletin ikäluokan harrastusmahdollisuudet Butchersissa ja pistin Pilville kyselyn. Tervetuloa treeneihin heti ensi viikolla, oli vastaus. Jes, sanoi poikakin!

Mentiin kentälle. Mitään en lajista tajunnut eikä kyllä poikakaan. Aikuiset laidalla ylistivät pelin älykkyyttä ja kutsuivat nurmikenttien shakiksi, itse nyökyttelin päätäni myötäilevästi ja ajattelin, että näyttää kyllä ihan joltain muulta... Mutta poika oli innostunut ja harmia tuotti lähinnä loma-aikojen harjoitustauot ja liian lyhyet harjoitukset. Ja me vanhemmat olimme tyytyväisiä.

Viime talvena Snow Bowlia seuratessani pääsin vihdoin jonkinnäköisille kärryille, mitä pelissä oikein on tavoitteena. Kyselin minkä kehtasin mutta kaikkea en silti tajunnut vieläkään. Vaikka sitä, että miksi pelaajat tekevät pelin alkaessa kaikkea muuta kuin yrittävät yhteistuumin viedä palloa maaliin, säntäävät suinpäin jonkun kimppuun, vaikka pallo on ihan jossain muualla. Eikös kaikki haluakaan tehdä maalia? Minä ainakin haluaisin...

Lajin hienous selvisi minulle lopulta viime viikonloppuna, kun itse sain pistää kypärän päähäni ja kiristää hartiasuojukset. Osallistuin SAJL:n naisten tekniikkaleirille ja sain olla upeassa seurassa, muiden running back -pelaajien kanssa, oikean pelipaikkavalmentajan ohjattavana. Sekavat ajatukseni amerikkalaisesta jalkapallosta kiteytyivät tuon viikonlopun aikana ja oma roolini nurmikenttien shakkipelissä kirkastui. Uusi harrastukseni sai kunnon kick-offin ja minusta oli tullut tärkeä nappula, yhtä tärkeä kuin kaikista muistakin joukkueeni pelaajista. Ja ymmärsin poikani yhtä tärkeän roolin. Pallo pääsee lopulta maaliin kaikkien pelaajien toimesta, vaikket olisikaan itse sen kantaja.

Nurmea odotellessa,
Hanna

Tervetuloa!

Vuosi 2015. Uusi vuosi ja uudet kujeet ja yhtenä uutena tämä Jefuäitien blogi. Blogissa on tarkoitus käsitellä jenkkifutista, liikuntaa ja liikunnan lieveilmiöitä äitien näkökulmasta niin kentältä kuin kentän ulkopuoleltakin. Kirjoitustiimi koostuu viidestä mahtavasta naisesta, joilla on enemmän ja vähemmän vuosia jenkkifutiksen parissa.

Jokainen tulee kirjoittelemaan vuorollaan ja kertomaan myös omista taustoistaan. Itse kirjoittelen blogiin en niinkään äitinä vaan pienimpien pelaajien valmentajana (joka kyllä etenkin turnausmatkoilla on enemmän ja vähemmän äidillistä kaitsemista ja opastusta) sekä liikunnanohjaajana. Itse herätin aikoinani kummastusta, kun 13-vuotiaana ilmoitin omalle äidilleni aloittavani amerikkalaisen jalkapallon ja sillä taipaleella ollaan edelleen. :) 2000 luvun alussa äitini joutui todella etsimään tietoa millainen laji amerikkalainen jalkapallo on, mutta nykyisin on toivottavasti helpompi saada tietoa ja ehkä tämä blogi tuo myös tietoa jenkkifutiksesta. Itse olen kasvanut yläkoululaisesta opiskelijan kautta aina työssä käyväksi aikuiseksi, mutta musta kultainen väriyhdistelmä on pysynyt isona osana läpi vuosien. Amerikkailainen jalkapallo on antanut minulle paljon kokemuksia, joukkueena toimimista ja myöskin ystäviä, joiden ansiosta menen edelleen harjoituksiin hymyssä suin. 

Tervetuloa mukaan seuraamaan jefuäitien maailmaa!

-Pilvi