tiistai 25. elokuuta 2015

Entä jos lapseni onkin susisurkea?

Kentän laidalla tulee välillä pohtineeksi syntyjä syviä ja esimerkiksi sitä, miten suhtaudun lasteni harrastukseen. Entä jos juuri se minun muruni ei olekaan THE pelintekijänä kentällä? Olisiko se minulle ok? KÄÄKS. Kas tässä haaste kilpailuviettiselle äipälle.

"Hei kuka ton maalin teki?"

Luojan lykky, että jenkkifutiksen kuviot eivät aukea niin hyvin katsomoon. Vaikka minäkin olen seurannut lajia pakon edessä jo reilusti yli kymmenen vuotta, en silti aina voi olla varma siitä, kuka juuri kyseisen pelin teki. Luulen meidän mukuloiden pelaavan vieläpä niitä vähän "näkyvämpiä" paikkoja, joten luulisi äidinkin jo huomaavan.

No, ensinnäkin haluaisin muistuttaa, että lapsilla on kypärät päässään. Mistä ihmeestä minä voisin tunnistaa, kuka kipittää kulloinkin missä suunnassa? Koska en tiedä, mikä on se "kolme ja huukki", en osaa ennakoida mihin suuntaan se minun keltakenkäinen muksuni liikkuu. Niin, ja menipä mieheni vielä ostamaan juuri tuolle keltakenkäiselle lapselle uudet kengät. Mistä ihmeestä minä hänet nyt tunnistaisin?

Aiemmin salibandyn parissa olin tottunut kannustamaan jokaista lasta ja myös koko joukkuetta. Hihkuin erityisesti lapsille, joilla ei sattunut olemaan kannustusjoukkoja mukanaan. Kyllä jokainen ansaitsee hyvä-huutonsa, ajattelin. Jefussa sen sijaan valtaosa tilanteista menee ohi, ja saattaisin helposti kannustaa jäpikkää tai gimmeliä, joka on vaihdossa tai kuutamolla tilanteesta.

Hyvä, Butchers!

Koska en useimmiten ymmärrä, mistä pelissä on kyse, pyrin kannustamaan koko joukkuetta ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus satun vahingossa näkemään, että poikani näkee hiaanosti vapaan pelikaverin ja heittää tälle. Tai toinen poikani ottaa kiinni pallon ja kiepsauttaa itsensä vastustajan ohi. Saatan osua näkemään myös, kun tyttöni juoksee pallo kainalossaan kohti maaliviivaa. Kyllä minä silloin heillekin huudan. Yksin nuo eivät kuitenkaan peliä tee. (kai..)

Enkä minä tiedä, millä pelipaikalla lapseni ovat hyviä! Enkä oikeastaan välitäkään tietää. Voihan se olla niinkin, että juuri minun lapseni on se heikoin lenkki joukkueessa. Hankala sanoa! Hienous jenkkifudiksessa on kuitenkin se, että jokaiselle löytyy paikkansa ja pelataan aidosti joukkueena.

Valmentajien tehtävänä on löytää jokaisesta murusesta parhaat ominaisuudet juuri sille pelipaikalle ja voi onnistua. Jenkkifutiksessa on (käsittääkseni) tosi harvoin tilanteita, jolloin vaikkapa maali olisi pelkän yksilösuorituksen tulosta. Näin ollen jos minun palleroiseni ei pääse loistamaan kentällä, voi katseen suunnata valmennukseen.

Hani
Jefuäiti x 3 ja valkun vaimo x 1

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Seeprat esikuvina

Butchers-69ers pelin päätuomari Mr. Rannan kuvaamana
samiranta.kuvat.fi
Kävipä hassusti eilisessä miesten pelissä, jossa poikani oli pallopoikana. Herra päätuomari tuli pelin jälkeen käymään kioskille ja kysyi pallopojan nimeä. Ensimmäinen ajatukseni tietenkin oli, että 12-vuotias poikani oli löytänyt taas italialaisen veren itsestään ja öykkäröinyt tuomareille. Onneksi valkolakki jatkoi nopeasti: "Haluan lisätä tuon pallopojan nimen pöytäkirjaan. Esimerkillistä toimintaa ja kohteliaskin vielä." Ensimmäinen merkintä vaahteraliigan pöytäkirjassa on kuin onkin siis positiivinen.
Halleluja!

Aloin miettiä raitapaitojen merkitystä esikuvina mukeloille. Meidän tapauksessamme perheenisä on kokenut jenkkifutiksenkin tuomari (ja olen itsekin lippalakissa pyörähtänyt), joten idoleista ei ehkä voi puhua. Kuitenkin tuomareilla on erittäin tärkeä roolinsa kentällä arvovaltaisina aikuisina. Tämän verran kannattaa ehkä oppia hierarkiastakin.

Vaikea laji tuomaroida


Jenkkifutiksessa on ehkä noin miljoona sääntöä (huomaa tarkkuuslaskenta), joita sovelletaan noin sadalla eri tavalla sarjasta riippuen. Ukolleni soitetaan toisinaan kesken peliä ja kysytään oikeaa ratkaisua tiettyyn tilanteeseen. Onkin aika kiinnostavaa, että peliä ei keskeytetä esitettyyn virhetilanteeseen, vaan tilanne katsotaan loppuun asti, tuomarit saattavat keskustella ja päätuomari voi tarvittaessa perua esitetyn virheen ilman sen suurempaa arvovaltatappiota. Sattuipa taannoisessa Porvoon pelissä niinkin, että jo ulos heitetty pelaaja pääsi takaisin kentälle, kun tuomaristo tarkasteli tilanteen uudelleen videolta puoliajalla. No harm done.

Junnuissa tuomarien taso korostuu hyvässä ja pahassa, kun osaavia tuomareita pienessä lajissa on vähän ja sääntösovelluksia paljon. Olen yrittänyt opettaa mukeloilleni, että se italialainen veri kannattaa pitää kiehumispisteen alapuolella. Toisinaan se on hankalaa, kun tällainen vähemmänkin kokenut katsoja ymmärtää tuomarien olevan vallan hakoteillä. Muksujen ei kuitenkaan pitäisi oppia urputtamaan vastaan.

Oho. Asioistahan voi keskustella.


Jos pelin jatkuminen virhetilanteessa on aika poikkeuksellista lajissa, niin sitä on myös valkkujen päästäminen kentälle muksujen kanssa. Molemmissa joukkueissa on omat valkkunsa, jotka kirjaimellisesti joskus asettelevat pelaajat omille paikoilleen ja antavat viime hetken vinkkejä vastustajan pelikuvioista. He saavat osallistua peliin keskustellen ja siten keskustella esimerkiksi tuomarien ja vastustajan valmentajan kanssa mahdollisista virhetilanteista.

Koska niitä sääntöjä ja niiden sovelluksia on niin paljon, tuomarit eivät voi aina olla oikeassa. Useimmiten valmentajat ovat yhtä mieltä tilanteista ja auttavat tuomaria oikeisiin päätöksiin. Kun on kyse junnuista, onkin tärkeää pelata reilua peliä ja myöntää omat virheensä. Pahinta on, jos kentällä kirmaava seepra on niin pahasti laitumella, ettei ymmärrä käyttää oikeuttaan keskustella muiden kentällä olevien aikuisten kanssa.

Valmentajakin on tuomari


Jenkkifutis on kontaktilaji, ja lapsilta pitää kitkeä pois etenkin ne vaarallisimmat rikkeet. Kukaan ei halua aiheuttaa niskavammaa tarttumalla kasvosuojukseen, vaan eipä sitä kenenkään lapsen pitäisi joutua pelkäämäänkään. Ei pidä myöskään vähätellä pienempiä uhitteluja, joilla saadaan aikaan turhia pelkotiloja lapsissa. Jos minä olisin valmentaja, en ainakaan haluaisi kuulla vastustajan nassikoiden pelkäävän "tuon tulevan aina kypärä edellä".

Murusemme osaavat arvostaa tuomareita, ainakin useimmiten  ainakin jos autamme heitä siihen. Vähintään yhtä paljon he kuitenkin oppivat omilta valmentajiltaan, jotka opettavat reilun pelin perusteet. Kyseessä on sittenkin turhanpäiväisen törmäilyn sijaan harvinaislaatuinen herrasmieslaji, jossa niin tuomareita kuin kanssakilpailijoita arvostetaan ja jopa kannustetaan.

Hani
Jefuäiti #17, #18 ja #20

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Saako köyhän perheen lapsi urheilla?

Olin eilen mukana pitämässä kioskia, kun Butchers teurasti Roostersin (okei, no ainakin hellästi mestasi) Porvoon keskuskentällä. Kioskilla on jo paljon tunnusmerkkejä: edulliset hinnat, hervottoman suuret mokkapalat ja hedelmä-cocktailit. Tuote on siis kunnossa, jolloin myyntikin on hauskaa. Vaan nyt puhutaan rahasta.

100% lasten urheiluharrastuksen tukemiseen

Kioskin tuotto menee lyhentämättömänä vähävaraisten lasten ja nuorten urheiluharrastuksen tukemiseen. Viime vuonna Butchers keräsi kioskituotoilla ja Lions Clubin lahjoituksella 3000€ tähän tarkoitukseen. Rahastosta ei siis nyysi yksikään joukkue välistä, ei edustusjoukkue eikä junnujoukkue, vaan kaikki rahat käytetään vain ja ainoastaan vähävaraisten tukemiseen.

Iloinen Mr. Makkara katsojien palveluksessa
Summa on järkyttävän suuri. Tänä vuonna tukea oli jo kesäkuuhun mennessä jaettu 1400€. Iloitsen kuitenkin siitä, että tuki on löydetty ja yksikään lapsi ei jää taloudellisista syistä urheiluharrastuksen ulkopuolelle. Hienoa että niin Butchersin kuin muidenkin seurojen hallitukset panostavat vähävaraisten tukemiseen. Voipi olla, että asialla on kauaskantoisia vaikutuksia.

Rahahuolet eivät kuulu lapsille

Olen ennenkin kiittänyt Butchersia halvoista kausimaksuista. Joutuisin miettimään oman talouteni uudelleen, jos lapseni (kolmehan niitä oli) haluaisivat harrastaa kaikki potkupalloa, jossa pelkästään kuukausimaksu on 50€ kuukaudessa, tämä siis jäsen-, turnaus-, peliasu- sun muiden maksujen lisäksi. Meillä 300€ kausimaksu sisältää nämä ja jopa yöpymisen turnausmatkalla Oulussa. Pitänee tässä kohdin mainita myös reilu sisarale, joka myös rauhoittaa mieltäni.

Useimmilla meistä on välillä tilanteita, jolloin on rahallisesti tiukkaa. Omia lapsiani nyppii, kun en koskaan puhu heidän kanssaan rahasta. "Paljonko sä saat palkkaa? Kympin. Paljonko meidän talo maksoi? Kympin." -tyyppisiä keskusteluja käydään meillä ahkerasti. Rahantaju on tietysti asia erikseen, mutta rahahuolia ei pitäisi lasten potea.

Teen parhaani, jotta en syytä vanhinta lastani tämän astetta tyyriimmästä urheiluharrastuksesta jefun rinnalla. Kunhan kaikilla ei ole mitään oikeasti kalliita harrastuksia, me pärjäämme kyllä. Ja jos vaikka joskus emme pärjäisi, tiedän molempien seurojen tarjoavan hienotunteisesti apuaan.

Hani
Jefu-äiti #17, #18, #20

lauantai 23. toukokuuta 2015

Drop-Out ilmiö haaste vai hyöty jefulle

Urheilun puolella nostetaan aika ajoin esiin ns. Drop-Out ilmiö, jossa pelaajia ikään kuin putoaa pois seuran toiminnasta. Tämä ilmiö on suurimmillaan teini-iässä 15-18 -vuotiaana. Mitä sitten tämän ikäinen urheilua koko lapsuutensa harrastanut nuori voi tehdä. Onko lajeja, joissa voit menestyä vaikket aloitakaan pelaamista lapsena? No tottakai on! Ja yksi näistä lajeista on amerikkalainen jalkapallo. Miesten maajoukkueessa pelaa jatkuvasti pelaajia, jotka ovat aloittaneet lajin vasta myöhemmällä iällä pelattuaan ensin esim. jääkiekkoa koko nuoruutensa. Tällaisia urheilullisesti lahjakkaita nuoria pitäisi saada yhä enenevässä määrässä tutustumaan amerikkalaiseen jalkapalloon.
Tänään päästään kuulemaan erään nuoren urheilijan kertomana, miten hän löysi jenkkifutiksen pariin.  

Jesse Vuoksenturja #16 kantamassa palloa U19-sarjapelissä



Jesse Vuoksenturja 18v. saapui Butchersin treeneihin muutama vuosi sitten 16 kesäisenä ja on jo nyt päässyt kartuttamaan kokemusta niin miesten Vaahteraliigasta kuin nuorten maajoukkueestakin. Ennen jenkkifutiksen aloittamista Jessen harrastuksiin kuului nyrkkeilyä ja uintia. Miksi siis valitsit jenkkifutiksen Jesse? 

"Oon aina ite pitänyt jenkkifutista kiehtovana lajina sekä nyrkkeilyn lopettamisen jälkeen kyselin kaverilta jos olisi mahdollista tulla kokeilemaan muutamiin reeneihin millasta laji on. Siitä se pelaaminen sitten alkoikin. Oon aina myös pitänyt siitä lajissa, että voidaan mennä kovaa rymistellenMun mielestä jos mietityttää, että kannattaako jefu aloittaa niin kantsii tulla kokeilemaan. Itellekkin oli laji vielä vähän hämärän peitossa kun tulin ensimmäisiin reeneihin sillä en ollut nähnyt kuin vain pelejä tv:stä niin ei siitä vielä ymmärtänyt kaikkea. Laji osoittautui paljon mielenkiintoisemmaksi kuin mitä olin osannut kuvitella." 
Vuoksenturja #86 Vaahteraliiga ottelussa Helsinki Roostersia vastaan

Jesse on itseasiassa perheessään toisen polven jenkkifutari sillä hänen isänsä on myöskin pelannut Butchersin mustakultaisessa uniformussa. Nyt kun Jesse on saatu mukaan  geimeihin niin mitkäs ovat tavoitteesi?  

"Jotta kentällä voi menestyä pitää treenata asioita mitä oma pelipaikka vaatii. Tavoitteena jenkkifutiksessa olisi mulla päästä nostamaan vaahteramalja joku päivä. Ei mulla varsinaisesti mitään jenkkifutiksessa idoleita ole. Oma isäukko on toiminut mulle vähän niinkuin inspiraationa sillä siltä on aina saanut hyvät neuvot ja vinkit pelaamiseen." 


Toivottavasti Jessen tavoitteet toteutuvat mahdollisimman pian ja junioreiden siirtyessä myös Vaahteraliigan pelaajarinkiin Butchers pääsee Vaahteramaljan päätteeksi kuuntelemaan nostalgista kappaletta "We are the Champions" 

Pilvi

lauantai 16. toukokuuta 2015

Antonit turnauksen tsemppareina

Anton ja Anton ovat parhaita kavereita. Anton K aloitti ensin jefukoulun ja kertoi kaverilleen, kuinka kivaa siellä oli. Myös Anton F tuli kokeilemaan ja innostui lajista. Jututin sankareita Cloud Bowl -turnauksessa kentän laidalla.

”Det var en bra känsla när Anton sprang förbi”

Anton K tuli haastatteluun U9-sarjan tsempparipalkinto kädessään: ”Mä luulen, että mä sain tämän, koska mä tein meidän voittomaalin.” Kyllä vain. Tämä ekaluokkalainen poika livahti maalialueelle hienon joukkuepelin johdosta ja ansaitsi joukkueelleen lisäpisteen. Anton F oli ennen lisäpistettä tehnyt touchdownin. Hän juoksi lähes koko kentän poikki niin kovaa, ettei vastustaja aivan saanut pojasta kiinni.





Sen sijaan, että Anton F olisi selostanut omaa maaliaan, hän innostui kertomaan kaverin lisäpisteestä: ”Se oli hieno tunne, kun Anton K juoksi vastapuolen parhaan taklaajan ohi.” Anton K tarkensi: ”Se repi vähän mun paidasta, mutta juoksin ohi ja työnsin pois toisella kädellä. Tein just sen, mitä Pilvi oli sanonut, ja juoksin ihan laitaan sen G-kyltin viereen.”

Kuka on tämä Pilvi?

Nuorimpien teurastajien valmentaja Pilvi on varsinainen helmi lasten kanssa. Hän ymmärtää niin harjoittelun, pelin kuin lasten päälle. Vanhemmat kentän laidalla kehuivatkin kilpaa lasten esikuvaa.

Entä mitä pojat kertoivat Pilvistä? ”Pilvi on tosi kiltti ja hauska ja tosi hyvä valmentaja.” Pilvi valmentaa jefu-koululaisia sekä Butchers-junioreita 13-vuotiaiksi asti.

Ei saa itkeä ja pitää vain jatkaa

Tokaluokkalaisena Anton F pääsi mukaan jo U11-peleihin. Myös hänet palkittiin tsempparipalkinnolla turnauksen jälkeen. Hän kunnostautui taklaamalla rohkeasti vastustajia ja esti monta varmaa läpiajoa. Tässä videonäytteessä Anton F säkittää pelinrakentajan kauas aloituslinjan taakse.

Harjoituksissa on kuulemma harjoiteltu eniten slänttiä, joka lienee joku kuvio vastustajan puijaamiseksi. Ja tietysti taklauksia. Taklaaminen olikin molempien poikien mielestä vaikeinta, ja sitä pitää vain harjoitella. Anton K kertoo: "Siinä voi vähän sattua, eikä kuitenkaan saa alkaa itkeä.” Anton F täydentää: ”Pitää vain jatkaa.”

Tärkeintä amerikkalaisessa jalkapallossa on molempien poikien mukaan pitää hauskaa. Joukkueen yhteishenki näkyy myös katsojille: Katso kun Antonit johdattavat kapteeneina joukkueensa alkuhuutoon ja kiittävät lopuksi vastustajaa hyvästä pelistä.

Onnittelut kaikille Butchers-junioreille hienosta turnauksesta!

Hani
Jefu-äiti tällä kertaa haastatteluhommissa

Parhaat kaverit palkittiin tsempparipalkinnoilla Cloud Bowl 2015 -turnauksessa. Lisää kuvia turnauksesta julkaistaan viikonloppuna Butchers Juniorien Facebook-sivulla.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Viisi syytä lisätä jenkki eteen

Tärkeintä on tietysti, että lapset tykkäävät ja samalla liikkuvat, mutta tässäpä äidin näkökulmasta tärkeimmät syyt, miksi valitsimme jefun. Vertailen perheemme tilannetta siihen, että kaikki kolme lastamme pelaisivat futista.

Syy 1: Meillä ON muutakin elämää


Muksuthan tietysti ovat sadekelillä toista mieltä, mutta jenkkifutiksen treenimäärät ovat varsin kohtuullisia. Kun siirryimme pari vuotta sitten futiksesta, neljä viikkotreeniä vaihtui kahteen. Nyt treenejä on jefussa kolme.

Olikohan niitä turnauksia kesäkaudella (huhti-syyskuussa) kuusi, ja sen lisäksi pari kauden ulkopuolella? Joka tapauksessa niitä on sen verran vähän, että perheellä saa olla muutakin elämää kesäviikonloppuina ja kuitenkin riittävästi, että pysyy innostus treeneihin.

Syy 2: Lajia ei ole pakko valita!


Kun niitä treenejä ei ole joka päivä, harrastaa moni jefu-pelaaja myös muita lajeja. Laji sopii ainoaksi lajiksi, mutta myös toiseksi harrastukseksi. Esimerkiksi esikoiseni, joka kuvassa on juuri potkaissut soikean pallon maaliin ja näyttää mallia tuomarimerkeistä, palasi potkimaan myös pyöreää palloa.

Joku lätkän läiskijä taisi olla talvikaudella useamman kuukauden kiekon perässä ennen kuin palasi kesälajinsa harjoituksiin. Moni futisjoukkue on mukana talviliigassakin ja pakottaa lapsen tekemään lajivalintansa - huomaamattaan tai valinnan pakollisuutta korostaen.

Jos taas ei ole muita liikuntaharrastuksia, jenkkifutiksesta saa erittäin monipuolisen harrastuksen. Treenejä jokusen kerran seuranneena en voi kuin ihailla Pilvi-valmentajan taitoa suunnitella harjoituksia, jotka kehittävät lasten valmiuksia kaikilla tarvittavilla osa-alueilla.

Syy 3: Se ikäluokkien välinen yhteistyö


Olen ylistänyt kaikkialla seuran mahtavaa yhteistyötä ikäluokkien välillä. Harrastajamäärän kasvettua alakoululaiset eivät enää treenaa yläkoululaisten kanssa. Sen verran muksumme tuntevat kuitenkin isoja poikia, että yläkoulun ohittaessaan on usein joku moikattava. Toista oli muinoin, kun heidän alakoululainen äitinsä kipitti hartiat korvissa vastaavien teinarilaumojen ohi.

Aikuisten oikeasti iloitsen eniten siitä, että kolme muksuani saavat harrastaa samaa lajia ja samoihin aikoihin, eikä meidän tarvitse kuskata kuin yksiin treeneihin!

********** tähän kolmen rivin verran huitomerkkejä **************

Syyt 4-5: Kelpo seura sopuhintaan


Olen miettinyt, johtuuko se pienemmistä harrastajamääristä vai mistä, mutta vanhemman näkökulmasta Butchers toimii. Huoltajat ovat toki mukana ainakin kannustamassa kentän laidalla, mutta meiltä ei odoteta suoraan talkootyöläisen statusta. Minä en osaa tehdä mokkapaloja!

Se viides syy on tietysti raha. Köyhtyisin merkittävästi enemmän, jos kolme lastamme harrastaisi jalkapalloa. Olen senhetkisestä suhteellisuudentajustani riippuen joko pihi tai myös köyhä, joten myös rahalla on merkitystä. Nyt edes yöpyvät turnausmatkat eivät hätkäytä.

Juttuja Oulun keikalta odotellessa.

Hani
Nyörejään tarkkaileva triplajefuäiti

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Yhteistyötä kilpaurheilussa

Onko urheilu pelkkää kilpailua joukkueiden välillä vai voisiko myös kilpaurheilun kautta oppia yhteistyötä? Tämä on kysymys, jonka jokainen valmentaja ja vanhempi voisi kysyä itseltään. Amerikkalainen jalkapallo on lajina jo sellainen, joka tukee yhdessä tekemistä. Yhden pelaajan sooloilulla ei pitkälle pötkitä. Joukkue tarvitsee maalintekijöiden lisäksi muita pelaajia. Pelaajia jotka pyyteettömästi tekevät hommia jonkun muun eteen tavoittelematta suoranaisesti omaa etuaan. Joukkue koostuu yksilöistä, joilla on erilaiset vahvuudet. Löytyy niin isoa voimakasta vääntäjää kuin pientä ja vikkelää pallonkantajaa. Yksi pelaaja nauttii taklaamisesta eikä niinkään hyökkäyksessä maalien teosta ja toinen haluaa juosta heittoja kiinni. Yhteistyöllä ja joukkuehengellä saadaan kaikki kokemaan onnistumisia ja iloitsemaan pelaamisesta ja liikunnasta. 

Kaverukset Lattu&Hietanen valmiina otteluun
Yhteistyötä tehdään paljon myös valmennuksen puolella. Seuran sisällä hyödynnetään paljon eri valmentajan vahvuuksia esimerkiksi eri pelipaikoille. Lisäksi etenkin talvikaudella jefuseurat tekevät yhteistyötä eri lajien kanssa. Tämä kehittää pelaaajista nopeampia juoksijoita ja vahvempia vääntäjiä. On kuitenkin vielä eräs yhteistyön muoto, jota hyödynnetään hienosti etenkin lasten amerikkalaisessa jalkapallossa.

Yhdistelmä joukkueet on erikoisuus mihin en ole muissa urheilulajeissa törmännyt. Tällä tarkoitetaan sitä että kahden tai useamman joukkueen pelaajat yhdistetään, jotta saadaan pelaajille omiin ikäluokkiinsa otteluita. Useimmiten tätä hyödynnetään alle 9-vuotiaiden ja alle 11-vuotiaiden sarjoissa, mutta myös satunnaisesti alle 13-vuotiaiden kanssa. Porvoon Butchers on jo muutamana vuotena osallistunut jefukauden helmi-maaliskuussa avaavaan turnaukseen SnowBowliin yhdessä lähialueiden joukkueen kanssa. Tänä vuonna yhteistyöseuramme oli helsinkiläinen East City Giants. Heidän kanssaan kävimme harjoittelemassa muutamaan otteeseen ennen turnausta, mutta silti turnauspäivänä valmennuksella oli hommaa saada pelaajat sopiville pelipaikoille. Hienoa oli katsella kuinka pelaajat Helsingistä ja Porvoosta olivat joukkue. Yhdessä kehuttiin onnistujia ja kannustettiin joukkuetta. Tämä yhteistyö toimi erittäin hyvin ja kiitämmekin Giantsia hyvistä treeneistä ja peleistä ja jatkamme yhteistyötä keväällä ja kesällä yhteisten treenien ja ystävyysotteluiden merkeissä.

U13 TeurastajaJättiläiset

Amerikkalainen jalkapallo on täynnä erilaista yhteistyötä, jota tuodaan aivan liian vähän esille. Vaikka sitä hyödynnetään jo jonkin verran, on vielä paljon käyttämättä niin seurojen sisällä kuin seura rajojen ulkopuolellakin. Valmentajana yksiä hienoimmista kokemuksista on nähdä turnauksessa kahden joukkueellisen poikia ja tyttöjä heittelevän palloa ja pelaillen otteluiden välissä. Tämä pelailu keskeytyy valmentajien käskyyn pukea varusteet päälle ja alle puolen tunnin kuluttua pelataan ottelu vastakkain, jossa jokainen pelaaja tekee parhaansa avustaakseen oman joukkueensa voittoon ja ottelun jälkeen taas yhteispelit ja palloilut jatkuu riippumatta virallisen ottelun lopputuloksesta. Jotta pelaajat saapuvat treeneihin vielä ensi viikollakin tulee pelaamisen olla kivaa. Ainakin vielä alakouluikäisillä.

Muistakaa liikkua iloisella ilmeellä!
Pilvi